Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa musiikkiharrastusta

"Vanhakin koira oppii uusia temppuja" - kuuluu kliseinen sanonta, joka pitää edelleen paikkansa. Soittamisen ja laulamisen opettelu kannattaa - myös aikuisiällä. Ilon ja mielihyvän lisäksi soittaminen suojelee tutkitusti aivoja rappeutumiselta sekä ennalta ehkäisee muistisairauksia.
Useimmat aloittavat musiikkiharrastuksen jo lapsena. Vaikka lapsen kehittyvä mieli ottaa helposti vastaan uusia motorisia ja kognitiivisia taitoja, on aikuisiän opettelussa omat hyvät puolensa: itsenäinen aikuinen aloittaa harrastuksen vilpittömästä halusta ja hän saa määrätä harjoittelu tahdin juuri itselleen mieluisaksi, kun taas lapsen harjoittelusta ja sen tahdista päättää usein aikuinen.

Itse 27-vuotiaana kitaransoiton opettelijana sorrun välillä epätoivoon. Kaikki tuntemani kitaransoiton harrastajat ovat aloittaneet soittoharrastuksensa jo lapsena. Huomaan väsyväni sen ajatuksen edessä, että eihän tälläiset kankeat sormet ja passivoituneet, rutiineihin kangistuneet aivot voi enää oppia uutta. Tai jos voivat, siinä kestää tuhottoman kauan.
Harjoitteluni on ollut hajanaista ja motivaatioon perustuvaa. Olen soittanut nyt noin vuoden ja onhan se myönnettävä: Minä opin! Ja aktiivisuuteeni suhteutettuna - oppiminen ei ole edes kovin hidasta kun sen edes silloin tällöin ottaa asiakseen.

Aikuisena oppijana tunnen, että saan kohdata monenlaisia tunteita opettelun lomassa, mitkä olisin lapsena käsitellyt paljon pintapuolisemmin. Esimerkiksi turhautuminen on kokonaisvaltaisempaa, se heijastuu kaikkeen mitä olen elämässäni saanut tai ollut saamatta aikaiseksi. Huonommuuden tunne ja vertailu, joiden tunnen liittyvän moneen muuhunkin aiheeseen kuin musiikkiin. Haave musiikkiurasta tuntuu pelottavalta ja kaukaiselta. Epätoivo, se tunne siitä että ei minusta ole tullut mitään, eikä minusta tule nytkään.
Mutta jos näemme kortin kääntöpuolen, on soittoharrastukseni oivallinen apuväline ylittää itseni ja edellä mainitut tunteet. Negatiivisuuden monien eri sävyjen vallatessa mieleni, pääsen todella työskentelemään ajatusteni kanssa nähdäkseni itseni toisin, sekä vapauttaakseni raskaat ajatukset, jotta onnistuminen ja itsevarmuus saavat tilaa.
Ja koska harrastukseni on ikiomani ja täysin minun aikatauluni mukainen, saan harjoitella myös olemaan itselleni lempeä ja annan itseni olla soittamatta kun ei siltä tunnu. Sitten taas toisessa hetkessä pistän aivoni hikoilemaan oikein kunnolla ja päätän että nyt minä harjoittelen tämän säkeistön!

Hullua kyllä, kiitän itseäni etten ole aloittanut kitaransoittoa lapsena. Silloin osaaminen saattaisi olla minulle itsestäänselvyys ja en pääsisi tuntemaan edellä mainittua tunteiden kirjoa, jonka avulla opin kitaran soiton lisäksi runsaasti itsestäni. Aikamoinen lottovoitto harjoitella soittamaan aikuisena, eikö?

Kirjoittanut: Minttu-Sofia Naumanen